Pienryhmätoiminnasta

Lehdissä kirjoitetaan nykyään paljon ylitäysistä ryhmistä päiväkodeissa, väsyneistä hoitajista ja jopa vaarallisesta arjesta. Pienryhmätoiminta on mielestäni yksi iso avain parempaan arkeen. Kuvailen esimerkkinä kuluneen viikon viimeisen työpäivämme, kun ryhmä oli varsin iso ja pakkastakin oli 25 jolloin ulkoilu jakotilanakaan ei tullut merkittävästi kysymykseen. Päivän aloitti kaikkien yhteinen aamiainen, joka syödään, kun kaikki aamiaiselle odotettavat lapset ovat saapuneet. Näin ovi ei käy koko ajan ja ruokarauha voi olla parhaimmillaan. Kello oli hyvinkin 8.30, kun kävimme pöytään. Joskus se lähentelee jo 9. Haluamme ottaa rauhassa vastaan lapset ja tavata myös vanhempaa sen pienen hetken, kuin se on mahdollista. Toisaalta lapsille maistuukin paremmin, kun unenpöpperöiset eivät istu suoraan puurolautasen ääreen. Toki he jotka ovat tulleet kovin aikaisin hoitoon ovat jo saaneet jotain aiemmin. Tavalliseen tapaan, kun syöntipuuhat alkavat olla lopuillaan lapset jäävät pöytään vielä hetkeksi aamupalaverin tiimoilta. Tässä kohti joku nautiskelija ehkä jatkaa syöntiä tai toinen jolle ei vieläkään maistu miettii rauhassa. Aamupalaverissa, joka käydään aamiaispöydässä turhien siirtymisten välttämiseksi, käydään läpi normaalit läsnäolo-ja kuulumiskuviot, päivän tiedot ja jaetaan juurikin ne pienryhmät. Joskus kysymme lapsilta mitä tahdot tänään tehdä, joskus rajaamme vaihtoehdot joista voi valita ja joskus olemme laatineet ryhmät etukäteen itse.
Menneen viikon viimeisenä päivänä meillä oli aamupalaverissa 18 lasta, joista 4 alle 3-vuotiasta. Aikuisia oli neljä; yksi lastentarhanopettaja ja kaksi lastenhoitajaa sekä yksi opiskelija. Viisi isoa eli yli 3-vuotiasta ja yksi taapero sai 100 neliötä leikkitilaa alakerrasta. Heillä oli vapaan leikin päivä ja päädyimme levittämään kaikki talon dublot lattialle. Leikki sopi isoille ja pienille, tytöille ja pojille. Isojen omatoimisuus antoi lastenhoitajalle mahdollisuuden ohjata paremmin yhden taaperon leikkiä ja taapero sai myös mahdollisuuden mallioppia lähikehityksen vyöhykkeiltä jotain isompien leikistä.  Synnytettiin maatila, kauppa, poliisiasema, junarata ja monsteriautotalli. Jokaiselle jotakin. Toki lastenhoitaja vietti koko aamupäivän ilman aikuista seuraa, mutta hänen huomionsa jakautuikin näin 100% vain lapsille. Myös aikuisista tulee paljon ääntä ja ylimääräistä sähläystä, varsinkin kun kaksi tai useampi kohtaa toisensa.
Yläkerran jumppasaliin meni kolme taaperoa ja kaksi isompaa temppuradalle sekä taidehuoneeseen kuusi isoa askartelemaan lumiukkoja. Aamupäivän jatkuessa yläkerran ryhmät vaihtoivat lapsia niin, että kaikki halukkaat askartelivat sekä jumppasivat. Aikaa jäi vielä leikille. Pakkaspäivän aamu oli pian vietetty mukavasti, jokaisen kohdalla kohtuullisen kokoisen ryhmän ympäröimänä. Klo 12 tuli neljäs työntekijä ja 12.30 loput 8 lasta. Iltapäivällä päiväunien jälkeen ryhmien jakaminen oli taas tärkeä osa yleistä viihtyvyyttä.
Onneksemme meillä on jakotiloja myös sisällä. Ulkoilu lienee kuitenkin se kaikkein stressivapain vyöhyke, jonne pyritään ja joka on käytössä jokaisessa päiväkodissa. Pukeminen toki kestää, mutta sekin on yksi osa oppimista ja sitäkin voi helpottaa suunnittelemalla millainen kokoonpano toimii eteisessä parhaimmillaan. Pienryhmätoiminta antaa lapselle reilusti alle 10 lapsen ryhmän, aikuisen hyvän huomion, matalamman melutason ja vähemmän ärsykkeitä. Nämä kaikki ovat useiden tutkimusten mukaan lapsen hyvinvoinnin parhaaksi. Pienryhmätoiminnan mukanaan tuomat hyödyt palvelevat jokaista lasta, mutta erityisesti pieniä ja heitä joilla on erityisherkkyys joillekin ärsykkeille.
Kirjoitimme kiveen pienryhmätoiminnan ideologian viisi vuotta sitten suunnitellessamme omaa päiväkotia emmekä ole halunneet hetkeksikään poiketa siltä polulta.

Muista ihminen.

Koko syksy on mennyt ilman uutta blogitekstiä. Sille on syynsä. Olen koko syksyn pysähtynyt katsomaan enemmän mitä meillä tapahtuu ja kun koko ajan tapahtuu, ajatus ei tule ikinä valmiiksi. Ei se tullut nytkään tähän jouluun. Se vain paisuu.

Joulu on ylivoimaisesti ilon ja lapsen sanoma. Olen huomannut, että  niistä molempien keskellä saamme elää arkea ihan joka päivä. Päivänkakkara on niin täynnä iloa ja hyvää mieltä, että siitä riittää jaettavaksikin milloin vain. Se on oikea hyvän mielen kaivos. Itsellä, kun on suruja ja murheita, mikään ei ole niin mahtavaa seuraa kuin eteenpäin menevä lapsi! Kiitos siitä. 

Olemme puhuneet sekä aikuisten ja lasten kanssa miten onnekkaita monessa asiassa olemmekaan. Mutta kuten huippukirurgit ovat huippuja vain omassa tiimissään, voisi meilläkin olla yksinäisinä murusina maailmalla ihan toisenlainen onni.

Yhteinen hankkeemme tänä jouluna oli muistaa jotain toista lasta tästä läheltä, joten lahjoitimme sadonkorjuutorimme tuoton diakonian kautta Maritan ja Tanjan parhaaksi katsomalle lapselle. Eräänä aamuna eteisen aamuruuhkassa (joka todella on ruuhka pikkuruisessa eteisessämme klo 8) seisoo lapsi, joulukortti kädessä kiittämässä lahjoituksesta. Me muistimme sinua, mutta sinun muistamiseni ylitti kaikki odotukset. Ilo pakahdutti, lahja oli mennyt maaliin. Joulun idea oli siinä, molemminpuolinen muistaminen. Aamuruhkan keskellä loisti kuin adventtikynttilä se kaikkein tärkein.

Tatu ja Patu ovat olleet syksyn hitti. Heillä on kaikki vähän Outolasta, väärinpäin, mutta se onkin juuri niin hauskaa. Päivänkakkaran porukoissa joulu on mennyt nappiin, vaikka hampaat pestäisiin glögillä, kuusen sijasta koristeltaisiin pukki ja hyasintit paistuisivat kinkun kanssa uunissa. Muista se ihminen (eli lasten kielessä aikuinen), lasten kanssa pitää jäädä tilaa höpsöttelylle. Joulussa pitää jäädä sijaa lapselle.

Eli hyviä jäbiä tällekin tsufelle ja onnekasta fledaa myös ensi vuonna!

Terkuin Maitopullokujan supersankarit

Leijonakuninkaita, ihmisenpuolikkaita ja kesätyttöjä

Aika yleinen kysymys on "miten ne ihan pienet pärjää siellä päiväkodissa?".

Suurinpiirtein videon osoittamalla tavalla ;)

 Isot on herkästi kovasti suojeluvaistoisia pieniä kohtaan ja rakastavat hauskuuttaa palkitsevia pienokaisia esimerkiksi laittamalla saman biisin aina uudelleen ja uudelleen :) Tai ottamalla majaan pikkusiskoksi.

Toki on hetkiä, kun pieni sotkee leegot ja rikkoo palapelin alun.

Kesäaikaan kuljemme enemmän yhdessä ryhmässä, kun väkeä on vähemmän.

Syksyn tullen pikkuruiset siirtyvät taas vahvemmin omille poluilleen

 Katariinan eli Kakin (jonkun taaperon antama lempinimi vaikeasti lausuttavalle emohahmolleen) helmoissa.  

Päivänkakkaran kesäpiha näytti perjantaina tälle.

Istutukset, ötökkäfarmi, maja, luonnonsoittimet ja pois heitetyt kengät sulassa ystävyydessä.

 

 

Meillä on ollut tänä kesänä myös useampia kesätyttöjä. Iran bongasimme yläkoulun työelämäjaksolta jo talvella. Huomio kiinnittyi oma-aloitteiseen ja läsnäolevaan nuoreen, joka osoitti hyvää lasten kohtaamista ja erityistä ahkeruutta. Ira työllistettiinkin auttamaan meitä jo talvella, yhtenä päivänä viikossa koulun jälkeen iltapäivisin pukemalla lapsia ulos tai olemalla muuten vain iltapäiväruuhkassa apuna.

 

Katri matkusti kehäkolmosen ääreltä kotikaupunkinsa kesätyösetelin turvin tänne Savoon sukuloimaan ja töihin kahdeksi viikoksi. Arvostimme Katrin heittäytymistä lasten maailmaan niin supersankarin kuin kärkitanssijankin roolissa. Kesätyöpätkä täällä maalaiskaupungissa on varmasti ollut myös toiseen suuntaan antelias. Katri kehui erityisesti kohteliaita lapsiamme. Ja ovathan he, aivan ihania! Oheisessa videossa Katrin ja isompien lasten yhden aamupäivän harjoitusten ja improvisaatioiden tulos:

 

Lisäksi ostimme lasten jalkapallokoulun KiuPan juonioripalloilijoilta. Saijan kanssa vietimme mukavat palloilutreenit useampana kesäkuun aamuna ! Myös päivänkakkaran ikkunoiden pesu ja nurmikon leikkuu on annettu nuorille kesätyötä etsiville. Nuoria kannattaa ja pitää työllistää.
Jokaisen rippikouluiän ohittaneen nuoren tulisi saada kesätyötä edes jonkinmoinen pätkä. Meidän yritys ei ainakaan ole joutunut pettymään!

Vielä muutama viikko kesälomasesonkia ja ISO PIHAREMONTTI. Sitten pyörähdetään pikku hiljaa uuteen syksyyn kahdeksan uuden hoitolapset voimin. Vilkutuslauluja on kesän aikana saatu laulaa useamman kerran ekaluokalle lähtijöille ja nauraa makeasti kunkin omalle valokuva-albumille, muistoille päiväkotivuosien varrelta. Hienoja vuosia ja rakkaiksi tulleita lapsia. Ihmisenpuolikkaista on kasvanut leijonakuninkaita <3

Samassa ajassa toisaalla kummilehmästämme Joulukasta on tullut isoäiti, kun hänen tyttärensä Nalle pyöräytti viikko sitten oman vasikan, jonka ristimme säiden mukaan Sateeksi! Ensi viikolla menemme rotinoille :)

Päivänkakkaran lasten 5. laitumellelasku Purolassa Herra ja Rouva Kukkosen tilalla. Kuvat@Auli Vaalama

Teemana oli laitumellelaskun lisäksi kuvauttaa itsensä lempieläimen kanssa.

Aika moni valitsi nuoren karjan sijasta talon ihanan rauhallisen koiran, joka ei hälinästä tykännyt huonoa. Talon kissa olisi myös kiinnostanut monia, mutta jostain syystä tämä yksilö pakeni häntä suorana mutkan taakse, kun yritimme tehdä ystävyyttä :o

Päiväkotimme kaikille työntekijöillä on oma lapsi/lapset mukana arjessa. Sylitankilla kesken hulinan <3

 

Isäntäainesta!

Kaupunkilaisreetta kohtaa alkutuotannon :)

Itämaidon piffaamat jugut teki kauppansa !

Monikin lapsi livahti kuvaajan linssin alta omissa puuhissaan, mutta nämä pienet siniset miehet, meidän rakkaat Tatu ja Patu sen sijaan osuivat useinkin kuvaajan kohdalle :D

Ja kaikista pienin <3 Aivan innoissaan!
 

Ja Railin lättyjä! Jee!

Tuonne olisi voinut jäädä! Ihana päivä jälleen kerran. Kiitos Raili ja Hannu perheineen ! 

Liikuntakasvatuksesta

Tavallinen harmaa talvipäivä. Ohjelmassa retki kirjaston satutunnille. Ensin tienylitys aikuisen lähellä ja parin kädestä kiinni pitäen, mutta sitten, kun päästään jalankulkijoiden alueille, kävelyteille ja pihoille voi turvallisesti koettaa muutakin kuin matalan sykkeen köpöttelyä tasaisella maalla.
Kuinka monta askelta lapsi ottaa enemmän kipittäessään molemmat kateetit edestakaisin samaan aikaan, kun aikuinen valitsee suorimman reitin pisteestä aa pisteeseen bee hypotenuusalta ? Oikea vastaus on PALJON! Ja niin lapsen pitääkin. Kieppuminen, pyrähtely, äkkikäännökset, hyppääminen, kiipeily, kieriminen ja kaatumiset tuovat kasvavaan kehoon niin paljon hyvää voimaa, taitoja ja ennen kaikkea iloa ja pirteyttä, että se kannattaa aina kun vain on mahdollista!

Lukion pyöreät penkit ovat haasteellinen tasapainotehtävä.

Näiden lumikasojen takana olevilla auramiehillä on taatusti omiakin lapsuusmuistoja !
Ylös alas ylös alas. Kuinka monta kertaa ? Hiukset märkänä hiestä!

Satutunti alkaa, viimeinen hyppyyy! ÄnyyteeNYT!

Tavallisen harmaan arkipäivän satutunti sai punaisia ja pirteitä eläjiä hyvin suoritetun matkan ansiosta,
joka olikin vähintään yhtä tärkeä kuin päämäärä ! 

Tämän tyyppinen liikkuminen on arkeamme. Päivään varataan kylliksi aikaa aina kuin mahdollista mennä mutkien ja mäkien kautta perille. Valitsemme mielellämme lasten sanoessa "linnuntien" ja olemme "tups vain" perillä!
Vai menikö kolme tuntia ?
Ps. Maitokujalta Virranrantaan ja takaisin olemme todistetusti saaneet kulumaan kolme tuntia, ihan huomaamatta ;)

Hengessä mukana traktorimarssilla!

Autetaan miestä mäessä täällä kotirintamalla.
Peukutuksia isolle kirkolle!
Täällä näkyy monta syytä onnistua !

Joskus tekisi mieli tehdä enemmän hyvän asian eteen, mutta tänään vain kotirintamaa pidetty pystyssä kauniissa kevätauringossa keskellä kauneinta maaseutua. Lounaaksi otettiin lähiruokapizzaa, joka täytetään oman kaupungin kinkulla ja kuorrutetaan suomalaisesta maidosta tehdyllä juustolla. Päälle sitä itseänsä eli suomalaista maitoa !

valehtelisin jos väittäisin...

Neljä vuotta sitten päiväkodin avaamiseen oli enää muutama tunti jäljellä. Katson valokuvia ensimmäisestä keväästä. Joukko ihan ensimmäisiä hoitolapsia istuu puolivalmiin eteisen penkillä ulkotamineissa ja nauraa räkänaurua. Ekana tulleista hoitolapsista perheineen olemme saaneet pitää yhteisössämme tähän päivään yhtä vaille kaikki, kaikki nämä vuodet. Nyt neljän vuoden jälkeen, nuo aloituksessa eläneet, silloin alle 3-vuotiaat ihanat, vielä vauvanpulleat, ovat kasvaneet yli esikoulun ja alamme saatella heistä useimmat perheet jo toisiin ympyröihin. Lapsen hoito-oikeus päiväkodissa päättyy siihen kesään, kun hän aloittaa syksyllä ekaluokan.
Hoitajalle tulee ikävä. "Valehtelin jos väittäisin, ettei se kiinnosta mua ollenkaan." Surutyö on saatava tehdä ennen kuin uusi elämä täyttää vapautuvat paikat. Itken ja muistelen. Aloitan itkemisen jo hyvissä ajoin, että olen jo ammatillisen rauhallinen sinä päivänä, kun vilkutamme viimeisen kerran ikkunasta.Tiedän kyllä tällä työkokemuksella, että pikku hiljaa ihmissuhteiden kudelmat täyttävät tyhjentyneet sopukat. Mutta jokainen perhe ja lapsi on ollut ainutlaatuinen, eikä toista samanlaista tule vastaan enää milloinkaan. Sydämeen jää aina jälki, jokaisesta siellä olleesta. Jokaisesta kenen kanssa olen saanut iloita, nauraa räkänaurua, jonka kanssa olen kokenut löytämisen ilon, jäätelöpäivän, onnistumisen, jonka pipiin olen puhaltanut, jonka ikävän itkusta märät kasvot painanut omaa olkapäätäni vasten. Puhumattakaan vanhemmista. Jotka tuovat ja vievät. Joskus kepeämmällä katseella, joskus väsymyksen harmailla silmillä. Iloiten rakkaimpansa jälleennäkemisestä. Surullisena eroamassa. Painamassa lapsen syliin. Kantamassa kiukkuista ovenkarmit kaulassa ulos portista. Ärsyyntyneenä etsimässä kadonnutta sukkaa ja unikaveria. Hajamielisenä kuulemassa söikö, kakkasiko, nukkuiko, oliko kaveria. Toivomassa, että hoitaja sanoisi enemmän. Myötätuntoa. Kaikesta on voitu puhua ja ottaa puheeksi. Olemme saaneet hengenheimolaisia ja soulmeittejä. Näen miten jokainen tekee parhaansa. Arjen hyväksi. Lapsen hyväksi. Toivon, että useammin myös itsensä hyväksi.

Lapsia oli ekalla viikolla kuusi. Tänään kirjoilla 30 :)

Vuodet ovat jättäneet jälkensä myös seiniin :)

Onneksi ystävyys jää käteen ja se meistä huolehtii <3

Kiitos frendit !