Silti lasten oikeuksien aika
Outojen aikojen keskellä on joutunut puntaroimaan lapsen oikeutta sellaiseen lapsuuteen, josta muistetaan muutakin kuin oudot ajat. Lapsen oikeus kosketukseen, syliin, yhteisleikkiin, leikkikaluihin, syntymäpäivähalaukseen, oikeus valita itse mitä ottaa lautaselleen ja kuinka paljon sekä oikeus ylipäätään varhaiskasvatukseen ovat käyneet mielessä monessa hetkessä, kun on tehty päätöksiä ja suunniteltu uudenlaista arkea maailmanmenon reunaehdoilla.
Lapset tulevat nykyään päiväkodin kuistille tai portille, jossa hyvästellään vanhemmat. Ikävä on ollut välillä pitkiksikin päässeitä istuntoja eteisen lämmössä, leikkihuoneen lattialla tai päivällispöydässä vanhempien kanssa. Sisätiloissa hakujen ja tuontien yhteydessä tapahtuvat rupattelut ovat toistaiseksi historiaa ja vähän kylmissään kukin hoitaa välttämättömät tuodessa ja viedessä. Vilkutetaan aidan yli eikä enää isoista ikkunoista. Ikkunoille ei ylipäätään enää voi juosta ennen kuin on pesty kädet saippualla vähintään 20 sekunnin ajan. Pienimmätkin alkavat osata lukujonon mennen tullen. Lapsilla ei ole enää omia käsipyyhkeitä vaan käytämme yksittäisiä heti pesuun heitettäviä. Onneksi Nivan koulun luokkaretkestä haaveileva luokka on ommellut meille iloisen värisiä pikkupyyhkeitä kierrätyshengessä vanhoista lakanoista.
Vanhempien kanssa tehtävään yhteistyöhön on opeteltu multimedialaitteiden haltuunottoa. Kuvia ja kuvanlähetystä, tekstariterveisiä, puhelinvasuja ja kahvihetkiä leikkimökin terassilla. Virtuaalipäiväkoti on tulevaisuuden tavoite, foorumi, jossa vanhempien kurkistelu lukitun oven taakse tehdään yhä helpommaksi.
Ruokailuissa lapsilla on teipillä merkitty jonotuspaikat lattiaan, jolloin kukaan ei pääse enää kapuamaan pöydän ääreen inspiroitumaan tarjoiluvatien sisällöstä ja valitsemaan itse herkkujaan. Tämän sijaan he katsovat kuvia ruuista ja tekevät niistä valintansa. Kuvien käyttö sinällään on ollut arkea jo ennenkin ja lapset pitävät niistä. Kuitenkin aiempi mahdollisuus kontaktiin herkulliseen kattaukseen silmillä nähden ja omin käsin selvästi lisäsi ruuan menekkiä.
Päiväkodin lelujen määrää on rajoitettu helpommin pestävien suuntaan. Lasten omat unikaverit asuvat päiväkodilla. Valinta kaikkein rakkaimmista kainaloisista ei ole ollut helppo vaan saman uniystävän kanssa monikin mielellään matkustaisi höyhensaarilla myös kotona. Unikaveri pääsee myös pesukoneeseen usein. Omia leluja ei saa enää ollenkaan tuoda päiväkotiin. Poissa on kestokassien kokoiset lelukokoelmat eteisestä ( ja toki myös niiden etsiskely iltaisin, ehkä asia mitä vanhemmat eivät tule kaipaamaan 😊).
Nukkumahuoneessa kuluu desinfiointiainetta, kun silittelevä aikuinen puhdistaa itsensä siirtyessään seuraavalle. Ja nukkuma-aikana kuluu desinfiointiainetta, kun päiväkodin pinnat puhdistetaan aiempaa tehokkaammin.
Kyynärpäämoikkausta ja erilaista synttärihalia on harjoiteltu ja se kyllä kikatuttaakin lapsia. Aikuisen mielessä häivähtää haikeus ajoista entisistä, kun rutistettiin niin, että rutisi.
Kyllä päiväkodissa yhä rutistetaan, istutaan sylikkäin ja pidetään kädestä. Ei sitä voi estää. Pikkuinen saattaa sanoa, ettei anna putua, kotka voi tulla kolona. Anna vain, mutta kotona, äitille ja isille. Täti pärjää ilman, vaikka mukavahan se olisi, neniä vaihtaa niin kuin joskus. Ihan pienimmät ei pian muistakaan aikaa parempaa.
Lapsi on tosi sopeutuvainen ja aikuiset hyviä ainakin näyttelemään uudenlaisen ajan mahdollisuuksista iloitsemista. Ja onhan siinä myös mahdollisuuksia, se on totta.
Kuvat kertovat puolestaan miten arki sittenkin voi ottaa vallan ja poikkeusaikojen välietapit käsienpesurasteineen ja lattiateippeineen ovat vain häivähdys elämässä, joka on niin täynnä ihan sitä mihin jokaisella lapsella tulisi olla oikeus ihan joka päivä.
