Digisyksy 100-vuotiaassa Suomessa

Varhaiskasvatuksen uusien tuulien myötä Päivänkakkarakin päätti ottaa loikkaukseen digitaalisuuteen tänä syksynä. Tavoitteeksi asetettiin osoittaa lapselle digilaitteiden monet mahdollisuudet tuoda iloa ja luoda taidetta sekä ottaa askeleet digikuvan lukutaitoon. Syksyn projektit mahdollisti Auli Vaalama, joka on ottanut suurimman osan kuvista ja muokannut ne.

Syksyn ensimmäinen työ isompien kanssa oli vähän erilainen minäkuva. Ihan isoimpien kanssa mielikuviteltiin missä haluaisin olla jos olisin lilliputin kokoinen. Rakennettiin tausta yksilö- tai ryhmätyönä, kunkin maun mukaan. Esimerkiksi alemman kuvan luola on rakennettu Raivaajapuistossa noin sormenpään kokoisista pikkukivistä ja tulitikun kokoisista kepeistä.

Keskikoisten lilliputtikuvaan liitettiin lapsen kertoma muisto kesästä. Esimerkiksi alemmassa hiekkalinnakuvassa lapsi muisteli saippuakuplien puhaltamista.

Hiekkalinna, johon keskikoiset lilliputit laitettiin asumaan oli erään kesäisen rantaretken ryhmätyö.

Selityksistä, havainnoinnista ja yhdessä tekemisestä huolimatta kysymys kuului monen suusta "miten nuo on tuonne päässeet?" Digitaalisen kuvan lukutaito ja ymmärrys todesta ja epätodesta alkakoon tästä ihmettelystä ! Kaikkineen kuvat olivat lapsista hirvittävän hauskoja ja epäuskoista ihmettelyä on jatkunut niiden äärellä vielä pitkään.

Syksyn seuraava projekti liittyi 100-vuotiaaseen Suomeen. Olimme valinneet päiväkodin juhlavuoden teemaksi sinivalkoisen Suomen vihreän kullan eli metsät. Auli kuvasi lasten metsäleikkejä. Myöhemmin lapset saduttivat kuvasarjan. Näin syntyi kullekin leikkiryhmälle oma digitaalinen kuvakirja. Kuvakirjat esitettiin päiväkodin itsenäisyyspäivän juhlassa. Aulilla on mahtava kyky vangita hetkiä, joten toivon, että näiden kuvituksien myötä myös vanhemmat ja muut perheen jäsenet pääsivät käsiksi meidän metsäiloomme. Metsäilosta olemmekin syvästi kiitollisia heille, jotka mahdollistavat meille asumisen kauniissa kotimaassamme eli sotiemme veteraaneille ja rintamalotille.

Vietimme 100-vuotiaan Suomen kunniaksi tavallista isommat itsenäisyyspäiväjuhlat kulttuuritalolla. Ohjelmassa halusimme tuoda esille metsää ja suomalaista luontoa, joka on paras paikka kasvattaa lapsia.

Viimeinen yhteisesityksemme "Suomi puu" (säv. Soili Perkiö, san. Hannele Huovi)
 moninaisine tulkintoineen :)

Kiitos 100-vuotias Suomi! Sinussa on hyvä elää ja kasvaa. Katsoimme itsenäisyyspäivän aattona lasten kanssa päiväkodin isoista ikkunasta Kiurujärvelle ja toivoimme, että sama kauneus ympäröisi meitä vielä 200-vuotiaassakin Suomessa !

Hyvää yötä viimeinen mammutti!

Näillä sanoilla lapset hyvästelivät kirjastoauton ja Jyrin toistaiseksi viimeisellä ajovuorolla Maitokujan pysäkillä. Kirjat ja myös joka toinen viikko kulkeva kirjastoauto on ollut iso osa arkeamme.

Mukava asiakaspalvelu, se lähes mammutin kokoinen auto, jonka sisään voi mennä ja kirjalaarit katosta lattiaan ovat osuneet pienten ihmisten sydämiin jo vuosien ajan tuossa meidänkin pysäkillä. Puhumattakaan vuosikymmenistä koko paikkakunnan historiassa.

Päiväkotimme on satavuotiaan Suomen kunniaksi päättänyt lukea juhlavuoden aikana 100 suomalaista lastenkirjaa ja tarinaa. Olemme valikoineet vuoden ensimmäiseen puoliskaan mm. Timo Parvelan tuotannon sekä vanhan ajan tarinat, erityisesti Sakari Topeliuksen ja Anni Swanin. Syksyllä aloitimme muumit. Isojen kanssa Toven alkuperäisteoksista ja pienempien kanssa uudelleen eri kirjailijoiden toimesta sovitettuina. Ihana Kurenniemi on nyt lokakuun tuottaja. Annelin ja Onnelin lisäksi Onnimanni on mainio hahmo. Syventyminen vain suomalaiseen kirjallisuuteen on tuonut kirjahyllyyn kirjoja, jotka eivät ennen olleet käteemme tarttuneetkaan. Jokaisella kirjailijalla on joku "ei niin tunnettu" helmi.

Kirjastoautolla lapset ovat saaneet lainata aina yhden kirjan itselleen, jota on saanut katsoa päiväunilla omassa sängyssään. Lisäksi lainaamme suuren korillisen yhteisiä luettavia, joita katsellaan aina kun jonotellaan. Ja jonojahan päiväkotielämässä riittää. Lisäksi lapsille luetaan jonkin verran päivien aikana muutenkin, mutta erityisesti lukeminen painottuu päiväunihetkeen. Päiväkodissamme on käytäntönä lukea pötköttelyajasta noin puolet ja puolet ajasta jää hipihiljaisuudelle. Puolisen tuntia ääneen lukua sieppaa toiset uneen alkumetreillä, mutta innokkaimmat kuuntelijat eivät ummista silmiään ennen tarinan päätösosaa.

Lisäksi satuja ja tarinoita voidaan käydä läpi teatterin keinoin. Lapset saavat kokea aikuisen esittämää että tehdä myös itse esityksiä tutuksi tulleista tarinoista.

Suosituimmista tarinoista hahmot siirtyvät leikkeihin ja maailma lastenhuoneen vaatekomeron takaseinän tuolla puolella on valmis.

Hyvä aika?

Pulkka voi olla myös väärinpäin, mutta silti kannattaa harkita liikkeelle lähtemistä.

Koskaan ei ole "hyvä aika" ryhtyä uuteen. Aina on jotain päällä, jotain mistä et ole vielä toipunut tai jotain saattaa olla ehkä tulossa. Lapset opettelevat pois vaipoista, lapset ovat uhmaiässä, lapset aloittavat koulun, puolisolla on vaativia kuvioita, oma kuntokuuri pitäisi aloittaa viimeistään tänä vuonna,  omat vanhemmat
sairastavat....  Samaa keskustelua olemme käyneet kaikki nämä vuodet kolmen äidin-yrittäjän-työntekijän- vaimo -tyyppien kanssa. Tyyppien, jotka vuosikymmenen alussa venyivät vuorotyön arjessa, lastensuojelutyön haasteissa, haaveillen yhdessä äitiydestä, töistä ja normiarjesta, sitten joskus. Jouduimme puolivahingossa käsittämään, että onni on otettava joskus omaan käteen, vaikka ei olisikaan se kuuluisa "hyvä aika". Ei pitäisi, nyt pitäisi, olisinpa tiennyt, onneksi emme tienneet... Joskus voi myös tulla se hetki, kun on jo liian myöhäistä, vaikka ikuisena optimistina siihen on vaikea uskoa, mutta elämän ja kuoleman lait eivät katso aina hyvää tahtoa.

Olemme saaneet oppia, että haasteita pullollaan oleva arki on otettava elämäntavaksi. Ei ole olemassa parempaa aikaa, vapaapäivää ja etelänlomaa jolloin elämä alkaa, vaan se on tässä ja nyt ja tämä kaikki kuuluu siihen. Kuuluu ja tulee kuulumaan, koska se kaikki on meille tärkeää. Oikeasti tärkeää. Se on tullut tärkeäksi. Emme odota enää aikaa "sitten kun".

Lisäksi olemme oppineet, että asioille, joihin haluaisimme kiirehtiä, jotka eivät suostu ilmentymään arjessa heti käskystä, vaikka miten moukaroisi, on annettava aikaa tapahtua. Päivät kuluvat, kuukaudet ja joskus vuodetkin. Viisi vuotta on lyhyt aika yrityksen ja perheen historiassa, mutta se on riittävän pitkä siihen, että jotkut alkuaikojen harmaita hiuksia tuottaneista palikoista saattavat siinä ajassa loksahtaa lopulta oikeisiin muotoihinsa lähes itsestään. Tehtävät alkavat jakaantua oikeille tekijöille ja 4-vuotias luopuu vihdoinkin tutista (mutta ei vieläkään nuku omassa sängyssä). Yrittäjä-äiti-työntekijä-vaimo-ihmisen elämäntapa  on juuri sen verran ydinfysiikkaa, että siinä on koko ajan, jotain mitä et voi määrätä, mutta kaikki on kuitenkin hallittavissa -sillä kuuluisalla maalaisjärjellä. Ja siitä mille et mahda mitään, voit selvitä, eniten siksi, että et ole yksin. Jokaisen meidän elämänhistoriasta, työhistoriasta ja koulutuksista on ollut hirveästi apua, mutta kuitenkin juuri se työ ja eletty arki on tekijöitänsä opettanut.

Laskiaistiistaina, Tuulikin ottama kuva meidän ihanien 5-vuotiaiden mäenlaskusta pysäytti ajattelemaan, että viisi vuotta on mennyt tosi vinhasti hyvässä luisussa. Fysiikan lait vetää rekeä eteenpäin eikä pysähtyminen ole kunnolla edes mahdollista. Pohja on onneksi muodostunut jämäkäksi ja kuitenkin sopivan myötäileväksi, joten meno on kuitenkin aika tasaista. Laskuvälineet ovat löytyneet meille sopiviksi. Uusiakin avoimin mielin testaillaan.  Työasusta näkee, että jotain on tehty; rapatessa on roiskunut, välillä on olleet sörsselit pahemminkin sylissä, mutta siitäkin on selvitty vähintäänkin hyvän huumorintajun turvin.

Eilen katselin 3-vuotiasta hoitolasta, joka ilman sukkia pelkissä kalsareissaan teputteli päivällispöytään. Lapsi oli kuin kotonaan ja kas, niin minäkin (tosin minulla ei ollut aukollisia kalsareita). Hyvä hetki ei olekaan vain seuraavan elämän luxusta vaan se on tässä ja nyt, siinä pikkukaverin päivällispöydässä, tarjotussa tilaisuudessa, viiden harmaan sävyn täyttämässä talvipäivässä.

Hyvässä luisusssa, vaikka pylly edellä puuhun!

Oho. Pulkka unohtui, mutta pääasia, että suunta on alaspäin ;)

Joskus on sitä luxusta !

Ja jos joskus jännittää, että mitenkähän tästä selvitään, huomaa, ettet oo ikinä yksin <3

Pienryhmätoiminnasta

Lehdissä kirjoitetaan nykyään paljon ylitäysistä ryhmistä päiväkodeissa, väsyneistä hoitajista ja jopa vaarallisesta arjesta. Pienryhmätoiminta on mielestäni yksi iso avain parempaan arkeen. Kuvailen esimerkkinä kuluneen viikon viimeisen työpäivämme, kun ryhmä oli varsin iso ja pakkastakin oli 25 jolloin ulkoilu jakotilanakaan ei tullut merkittävästi kysymykseen. Päivän aloitti kaikkien yhteinen aamiainen, joka syödään, kun kaikki aamiaiselle odotettavat lapset ovat saapuneet. Näin ovi ei käy koko ajan ja ruokarauha voi olla parhaimmillaan. Kello oli hyvinkin 8.30, kun kävimme pöytään. Joskus se lähentelee jo 9. Haluamme ottaa rauhassa vastaan lapset ja tavata myös vanhempaa sen pienen hetken, kuin se on mahdollista. Toisaalta lapsille maistuukin paremmin, kun unenpöpperöiset eivät istu suoraan puurolautasen ääreen. Toki he jotka ovat tulleet kovin aikaisin hoitoon ovat jo saaneet jotain aiemmin. Tavalliseen tapaan, kun syöntipuuhat alkavat olla lopuillaan lapset jäävät pöytään vielä hetkeksi aamupalaverin tiimoilta. Tässä kohti joku nautiskelija ehkä jatkaa syöntiä tai toinen jolle ei vieläkään maistu miettii rauhassa. Aamupalaverissa, joka käydään aamiaispöydässä turhien siirtymisten välttämiseksi, käydään läpi normaalit läsnäolo-ja kuulumiskuviot, päivän tiedot ja jaetaan juurikin ne pienryhmät. Joskus kysymme lapsilta mitä tahdot tänään tehdä, joskus rajaamme vaihtoehdot joista voi valita ja joskus olemme laatineet ryhmät etukäteen itse.
Menneen viikon viimeisenä päivänä meillä oli aamupalaverissa 18 lasta, joista 4 alle 3-vuotiasta. Aikuisia oli neljä; yksi lastentarhanopettaja ja kaksi lastenhoitajaa sekä yksi opiskelija. Viisi isoa eli yli 3-vuotiasta ja yksi taapero sai 100 neliötä leikkitilaa alakerrasta. Heillä oli vapaan leikin päivä ja päädyimme levittämään kaikki talon dublot lattialle. Leikki sopi isoille ja pienille, tytöille ja pojille. Isojen omatoimisuus antoi lastenhoitajalle mahdollisuuden ohjata paremmin yhden taaperon leikkiä ja taapero sai myös mahdollisuuden mallioppia lähikehityksen vyöhykkeiltä jotain isompien leikistä.  Synnytettiin maatila, kauppa, poliisiasema, junarata ja monsteriautotalli. Jokaiselle jotakin. Toki lastenhoitaja vietti koko aamupäivän ilman aikuista seuraa, mutta hänen huomionsa jakautuikin näin 100% vain lapsille. Myös aikuisista tulee paljon ääntä ja ylimääräistä sähläystä, varsinkin kun kaksi tai useampi kohtaa toisensa.
Yläkerran jumppasaliin meni kolme taaperoa ja kaksi isompaa temppuradalle sekä taidehuoneeseen kuusi isoa askartelemaan lumiukkoja. Aamupäivän jatkuessa yläkerran ryhmät vaihtoivat lapsia niin, että kaikki halukkaat askartelivat sekä jumppasivat. Aikaa jäi vielä leikille. Pakkaspäivän aamu oli pian vietetty mukavasti, jokaisen kohdalla kohtuullisen kokoisen ryhmän ympäröimänä. Klo 12 tuli neljäs työntekijä ja 12.30 loput 8 lasta. Iltapäivällä päiväunien jälkeen ryhmien jakaminen oli taas tärkeä osa yleistä viihtyvyyttä.
Onneksemme meillä on jakotiloja myös sisällä. Ulkoilu lienee kuitenkin se kaikkein stressivapain vyöhyke, jonne pyritään ja joka on käytössä jokaisessa päiväkodissa. Pukeminen toki kestää, mutta sekin on yksi osa oppimista ja sitäkin voi helpottaa suunnittelemalla millainen kokoonpano toimii eteisessä parhaimmillaan. Pienryhmätoiminta antaa lapselle reilusti alle 10 lapsen ryhmän, aikuisen hyvän huomion, matalamman melutason ja vähemmän ärsykkeitä. Nämä kaikki ovat useiden tutkimusten mukaan lapsen hyvinvoinnin parhaaksi. Pienryhmätoiminnan mukanaan tuomat hyödyt palvelevat jokaista lasta, mutta erityisesti pieniä ja heitä joilla on erityisherkkyys joillekin ärsykkeille.
Kirjoitimme kiveen pienryhmätoiminnan ideologian viisi vuotta sitten suunnitellessamme omaa päiväkotia emmekä ole halunneet hetkeksikään poiketa siltä polulta.